20-luvulle asti hiilikaivoksissa käytettiin kanarianlintuja suojelemaan kaivostyöläisiä häkämyrkytykseltä. Kanarianlinnut ovat herkempiä kaasuille kuin ihmiset ja lakkaavat laulamasta pienestäkin häkäpitoisuudesta. Lintujen laulun lakatessa kaivostyöläiset tiesivät nousta ajoissa pois kaivoksesta.
Itkin joka kerta kun minut vietiin tarhaan. En uskaltanut tulla pois pulpetin alta ensimmäisenä kouluviikkona. En puhunut vieraille ihmisille. Pienikin hymähdys tai kiireisen kireä ilmapiiri sai minut itkemään. Arka ja pelokas lapsi. Kun ympäristössäni on myrkkyä, lakkaan laulamasta ensimmäisenä, koska haistan myrkyn kaukaa.
Opin nopeasti, millainen tulee olla, jotta muut ovat tyytyväisiä. Älä vie tilaa. Mukaudu.”Ole pienempi.” Pienempi ajatuksissa, pienempi mielipiteissä, pienempi kehossa, pienempi tahdossa, pienempi unelmissa.
Kulttuurimme jaottelee sukupuolen mustavalkoisesti kahteen ja tämän lisäksi määritellään tarkkaan, mitä on olla mies ja mitä nainen. Havahduin siihen, kuinka nuorena nämä uskomukset meihin iskostuvat, kun kuuntelin perhepäivähoitajan ja lasten keskustelua bussissa. Hoitaja kysyi lapsilta, mitä he haluaisivat ruoaksi. Jokainen poika huusi toistensa yli “Hamppareita!” “Spagettia!” “Joo hamppareita!”. Tytöt olivat hiljaa ja kun hoitaja kysyi heiltä, mitä he haluaisivat, tytöt vastasivat “Ihan sama, mulle käy kaikki.” “Joo, pojat saa valita.” Naisen rooli on auttaja, mukautuja. Omia tarpeita saatika tahtoa ei tule ilmaista.
Pojille kulttuurinen viestimme on päinvastainen. Häpeää tutkineen Brene Brownin mukaan miehille suurin kulttuurinen viestimme on “ei saa olla heikko”. Tämä ilmenee muun muassa vaikeutena myöntää, että on väärässä, vaikeutena pyytää apua ja vaikeutena puhua tunteista.
Naiset usein valittavat, että miehet eivät puhu tunteistaan, ja miehiä kritisoidaan etäisyydestä ja tunnekylmyydestä. Samaan aikaan ei kuitenkaan todella olla valmiita kohtaamaan itkevää tai pelokasta miestä. Liikaa avoimuutta kavahdetaan. Kun on vieraantunut omasta vahvuudestaan ja omaksunut identiteetin, jossa oma turvantunne on riippuvainen kumppanista, kumppanin näkeminen syvässä surussa tai häpeässä horjuttaa sitä maata, jolla seisot. Tällöin avoimuus on pelottavaa ja luotaantyöntävää. Vain vahvasti omilla jaloillaan seisova ihminen kykenee antamaan toiselle tilaa ilmaista kaikkea mitä on.
Jotta voimme sallia sekä vahvuuden että heikkouden toisessa, meidän on nähtävä molemmat itsessämme. Binäärisen nais- ja miesjaottelun takana on yhteinen ihmisyys. Jokainen meistä on pelokas, rohkea, heikko, vahva, luja, pehmeä. Vain vahvuutensa kohdannut voi loistaa koko laajuudessaan ja kannatella toista. Vain haavoittuvuutensa kohdannut voi olla vapaa.
Rakkaudella,
Iida
Tämä blogiteksti on julkaistu ensimmäisen kerran Filosofian Akatemian blogissa