Juttelin miehen kanssa, joka on kerännyt viisautta työelämästä 80-luvulta alkaen. Ollut töissä johtotehtävissä suurissa yhtiöissä ja huhkinut voimia säästelemättä startupeissa. Kysyin, missä työssä hän on viihtynyt parhaiten ja miksi.
“Kyllä se oli se Nokia.”
Odotin, että hän jatkaisi kertomalla jotain tekemisen meiningistä, uuden maailman luomisesta ja niistä vanhoista hyvistä ajoista Nokialla, joista saa kuulla. Hän vastasikin:
“Siellä pääsi piiloon kun sitä tarvitsi.”
Ihmisen motivaation saloihin perehtyneenä olin lievästi sanottuna hämmentynyt vastauksesta. Pääsi piiloon. Kun sitä tarvitsi.
Tämä voi kuulostaa jonkun korvaan vastuuta välttelevän ihmisen vastaukselta. Kyseessä on kuitenkin yksi tarmokkaimmista ja motivoituneimmista ihmisistä, joita tunnen. On suurta viisautta tiedostaa, milloin on hyvä siirtyä etulinjalta taaemmaksi keräämään hetkeksi voimia. Ihmistä ei ole luotu kohkaamaan sata lasissa koko ajan.
On aikoja, jolloin teemme kaikella tarmollamme. On aikoja, jolloin lataamme akkuja. Toisilla ihmisillä tämä syklisyys näkyy voimakkaampana kuin toisilla. Miten organisaatio voi riittävällä tavalla kunnioittaa ihmisen suorituskyvyn vaihtelua? On epärealistista olettaa, että parhaimmatkaan oman jaksamisensa vaalijat olisivat koko ajan liekeissä. On selvää, että tulee aikoja, jolloin et pysty vetämään rekeä samaan tahtiin kuin aiemmin. Toinen vanhemmistasi sairastuu, teit muutaman projektin liikaa, hirsitalon rakentaminen ei ollutkaan niin idyllistä. Elämä tapahtuu. Miten keksimme ratkaisuja tilanteisiin, joissa ihminen tarvitsee hengähdystaukoa, ilman että siihen liittyy häpeää tai alisuoriutumisen leimaa?
Pohdimme Filosofian Akatemialla paljon sitä, miten ihmiset olisivat innostuneita työssään ja aktiivisesti kehittäisivät omaa työtään eteenpäin. Organisaation kannalta se, että ihmisillä on K. Jarengon sanoin ”aivot ja sydän mukana töissä”, on välttämätön ehto organisaation jatkuvalle kehittymiselle ja uusiutumiselle. On kuitenkin vastuutonta vaatia ihmisen koko potentiaalia, luovuutta, intoa ja itsensä likoon laittamista, ellei samalla mitalla ole valmis tukemaan häntä silloin, kun hän ei kykene parhaimpaansa. Emme ansaitse ihmistä hänen kirkkaimmassa loistossaan, ellemme ole valmiita kantamaan häntä kun hän on heikoimmillaan.
On turha puhua siitä, että ihmisten tulisi olla oma-aloitteisempia ja enemmän koko persoonallaan mukana työssään, ellei inhimillisyyden kunnioitus nouse samassa suhteessa. Jos ihmistä kohdellaan resurssina, hänen vapautensa ja arvokkuutensa perustuu siihen, ettei hän anna koko potentiaaliaan työlle. “Olen vain töissä täällä” on oman arvokkuuden säilyttämistä, mikäli kokee saavansa vähemmän kuin antaa.
Jos haluamme rakentaa työelämää, jossa jokaisen taidot tulevat täydessä mitassaan esiin, meidän on aika vakavasti asettua ihmisen puolelle. Voimme aloittaa kysymällä: “Mitä sinulle ihan oikeasti kuuluu?”
Rakkaudella,
Iida
Tämä blogiteksti on julkaistu ensimmäisen kerran Filosofian Akatemian blogissa